Lappeenrannan kaupunginorkesteri puhalsi syyskautensa alkuun vierailukonsertilla Imatralla. Kokoonpano taisi olla tänään Saimaan Sinfonietan nimellä, orkesteri oli hieman normaalia suurempi. Kesähenkisen konsertin ohjelmistossa oli Heinisen ja Nielsenin huilukonsertot, Honeggerin Kesäpastoraali sekä Kodályn Kesäilta. Uskoisin että huilukilpailuja lukuunottamatta on aika harvinaista että samassa konsertissa soitetaan kaksi konserttoa. Nyt oli hyvä tilaisuus vertailla erilaisia sävelkieliä Mikael Helasvuon tulkitsemina.
Aluksi muutama sana konserttipaikasta. Valitettavan vähälukuinen yleisö sai nauttia hyvästä akustiikasta huonossa valaistuksessa. Jos vertaa Imatran Karelia-salia Lappeenranta-saliin, niin taidan pitää enemmän Karelia-salista. Soittimet erottuvat Imatralla paremmin toisistaan ja puinen näyttämö antaa kirkkaamman soinnin. Toisaalta käyrätorvet tuntuivat tulevan varsin etäältä, olisikohan kannattanut nostaa nekin puupuhaltimien seuraksi korokkeelle? Mutta ne valot... En tiedä oliko orkesterilla unohtuneet nuottivalot matkasta vai/ja eikö Imatralla ole sellaisia ollenkaan, mutta katosta paistaneet neljä valonheitintä olivat aivan hirvittävät. Valaistus oli kuin hammaslääkärissä tai leikkaussalissa; kova, kliininen ja häikäisevä. Ensimmäistä kertaa sisäkonsertissa tuli ikävä lippalakkia tai aurinkolaseja.
Aloitusnumerona oli Arthur Honeggerin Kesäpastoraali. Se on minun korviini varsin kevyt, nimensä mukainen sinfoninen runo, joka tällä kertaa meni hieman ohi akustiikkaa tuumaillessa. Seuraavaksi vuorossa oli Paavo Heinisen huilukonsertto, jonka kantaesitys viime syksynä samalla kokoonpanolla Lappeenrannassa. Pidin silloinkin konsertosta kovasti. Äänitin esityksen vielä radiosta ja olen sitä muutaman kerran kuunnellut. Jos vertaa tämän iltaista esitystä viime syksyiseen, niin mielestäni tänään ote oli paljon rennompi ja samalla varmempi.
Väliajan jälkeen jatkettiin Carl Nielsenin huilukonsertolla. Teos on valmistunut 1920-luvun puolivälin paikkeilla ja henkii jo modernia sävelkieltä, mutta ei kuitenkaan ole kadottanut kokonaan otettaan tonaalisuuteen. Heinisen konsertti on valmistunut 85 vuotta myöhemmin, mutta siinä säveltäjä on katsonut taaksepäin ja näin konserttojen "henget" ovat yllättävän lähellä toisiaan ja sopivat mukavasti samaan konserttiin. Nielsenillä on jykevämpi ote, kun taas Heininen on selkeästi herkempi. Hyvä parivaljakko ja kun vielä solistina oli Helasvuon tasoinen soittaja, niin kyllä korvat tykkäävät.
Konsertin päätti Zoltan Kodályn Kesäilta. Sekin on viehättävä sinfoninen runo jonka aikana sai ihastella englannintorven kaunista ääntä. Hyvä lopetusnumero kesäiseen iltaan. Lappeenrannan kaupunginorkesteria ja Tibor Bogányita kannattaa lähteä kuuntelemaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti