Edellisestä Konserttihovin käynnistä tuli täyteen melkein kaksi kuukautta; harmittaa vieläkin Mustosen konsertin päällekkäisyys Turun reissun kanssa. Mutta tänä iltana sitten palattiinkin jälleen musiikin perusasioiden pariin Suomalaisen barokkiorkesterin seurassa. Illan teemana oli "Italialainen konsertto Saksassa". Orkesterin konserttimestarina ja johtajana oli Georg Kallweit, solisteina Pauliina Fred traverson kanssa ja Hanna Haapamäki nokkahuiluineen. Traverso on barokkihuilu, eli puusta tehty poikkihuilu.
Suomalainen barokkiorkesteri soittaa periodisoittimin. Rouheamman ja maanläheisemmän soinnin lisäksi tämä tarkoittaa myös matalampaa viritystä. Soittimet olivat puoli sävelaskelta normaalivirettä matalampana. Soittotekniikassa käytetään myös ajan henkeä, ja jousisoittajien vibraaton käyttö on erittäin vähäistä. Illan kokoonpanossa täyden orkesterin ollessa lavalla saimme ihastella 12 soittajan kokoonpanoa, mikä on Konserttihovissa jo iso orkesteri.
Illan ohjelmisto oli Kallweitin suunnittelema: pidetään lähtökohtana italialaista Arcangelo Corellia ja lähdetään ajassa ja tilassa kohti Saksaa. Säveltäjäniminä tämä tarkoittaa Corellin ohella, Vivaldia, J.S. Bachia ja Telemannia. Barokkimusiikkiin on aina ihana palata. Mielestäni se muodostaa musiikin peruskallion, jonka päälle aikakaudet ovat rakentaneet omat variaationsa. Kun aikansa seikkailee modernimman musiikin parissa, on terveellistä palata välillä barokin perusasioiden pariin.
Sydämenä oleva Corellin teos, joka kuultiin väliajan jälkeen, oli Concerto grosso D-duuri op. 6/4. Telemannilta kuulimme tänään a-molli alkusoiton nro 4 ja e-molli konserton nokkuhuilulle ja poikkihuilulle, Vivaldilta e-molli konserton jousille ja basso continuolle RV 134 ja Bachilta h-molli sarjan poikkihuilulle, jousille ja basso continuolle BWV 1067, a-molli konserton viululle, jousille ja basso continuolle BWV 1041, sekä Contrapunctus nro 10 kokoelmasta Die Kunst der Fuge.
Suomalaisen barokkiorkesterin asenne soittamiseen on mainio. Tavoitteena ei varmaankaan ole viedä soittoa italialaisen Il Giardino Armonico -orkesterin armottomuuden tasolle. Mutta kuitenkin orkesterin soitosta kuultaa vahva määrätietoisuus ja tinkimätön ote musisointiin. Ainoastaan muutamaa tempovalintaa ihmettelin. Bachin a-mollikonserton Andante oli mielestäni liian hidas ja ehkäpä h-mollikonserton Badinerie oli taasen liian nopea. Toki jälkimmäinen on huilistien näytöskappaleita, eikä Pauliina Fredillä sinänsä vaikeuksia ollut, loppupuolella kokonaisuus oli vain hieman hatara. A-mollikonserton hitaassa osassa pohdiskelin enemmänkin vibraaton käyttöä. Maestro Kallweit käytti vibraattoa sinänsä hallitusti ainoastaan pitkien sävelten lopussa, olisi jännittävää kuulla nekin ilman vibraattoa. Voi olla että Kallweitin ratkaisu on parempi.
Kokonaisuutena jälleen kerran ihan mahtava ilta Konserttihovissa. Yleisöäkin oli saapunut paikalle ihan kohtuullisesti. Ne jotka eivät paikalla olleet, menettivät kahden tunnin korvaherkun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti